Jokainen äiti ei ole paras äiti lapselleen

Olen kirjoittanut blogissani paljon kevyistä aiheista kuten meikkiuutuuksistani sekä hääsuunnitteluiden etenemisestä. Tämä teksti on jotain aivan muuta.

Olen usein kuullut sanonnan "jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen". Näin varmasti useimmissa tapauksissa onkin. On lukuisia tapoja kasvattaa jälkeläisiään ja olla vanhempi. Oikeaa tapaa ei ole. Mutta vääriä tapoja sen sijaan on. Keväällä suorittamani harjoittelun ja sen jälkeisten sijaisuuksien myötä olen tutustunut erääseen paikkaan. Paikkaan,  jossa olevien lasten olisin toivonut syntyvän jollekin muulle kuin omalle äidilleen.

Olen elävien esimerkkien kautta nähnyt, kuinka kaltoin kohdelluista ja vaille turvaa jääneistä pienistä ihmisitä kasvaa henkisesti pirstaloituneita, sairaita ja arvaamattomia sieluja. Olen nähnyt lapsia ja nuoria, joiden reitti yhteiskunnan ulkopuolelle, rikollisuuteen, päihteisiin ja vakaviin mielenterveysongelmiin on viitoitettu jo hyvin varhain. Olen nähnyt itkeviä äitejä, vihaavia vanhempia ja neuvottomia ammattilaisia. Olen kuullut vitut ja perkeleet, olen nähnyt raivon ja itsensä vahingoittamisen tuskan. Varhaiset hylkäämiskokemukset, yksinäisyys, turvattomuus, pelko, menetys, seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, liian suuri vastuu pienellä iällä. Olipa ongelma mikä tahansa, särö sielussa on syvä, eikä se ehkä umpeudu koskaan.

Olen kokenut lakipykälien haavoittuvuuden ja viranomaisten kädettömyyden. Olen saanut todistaa tilanteita, joissa lapsen uskollisuus omaa, huonoakin äitiä kohtaan voittaa lapsen oman edun ja mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. Olen myös nähnyt lapsia, joiden kasvattamiseen riittää voimat ainoastaan laitoksen henkilökunnalla, ei yhdelläkään äidillä tai isällä. Olen usein myös tuntenut tarvetta ottaa joku lapsista syliin ja viedä hänet turvaan. Olen halunnut suojella häntä kaikilta maailman pahuuksilta ja pitää hänestä huolen. Sitten olen taas muistanut ammattini ja rajallisuuteni. Oma tehtäväni on opettamisen ohella edustaa turvallista aikuista. Omalla olemisellani olen yrittänyt vakuuttaa, ettei maailma ole läpeensä paha. Maailmassa on myös ihmisiä, joihin voi luottaa, ja minä olen yksi heistä. Olet kokenut paljon pahaa. Jaksa vielä.

Tämän kaiken jälkeen olen varma, että joskus on olemassa se vielä parempi äiti. Vaikkei hän olisikaan oma, voi hän joissain tapauksissa olla se oikea kasvattaja ja huolehtija,





Rakkaudella,

Neilikki

Mielensäpahoittajat

Tällä kertaa tarkoitukseni ei siis ole puhua leffasta, vaan ihan niistä oikeista tosielämän mielensäpahoittajista. Ajattelin sanoa sanasen mielensäpahoittajien yhteiskunnasta.Mua on jotenkin pahasti alkanut jurppia nykyajan liiallisuuksiin menevä "poliittinen korrektius". Tuntuu, että mitään ei oikein enää uskalla sanoa. Kaikesta voi joku tai jotkut vetäistä herneet nenukkiin. Erityisesti tämä ilmiö tulee esille netin anonyymissä maailmassa.

Itse teen paljon hommia lasten parissa, joten muutama esimerkki mielensäpahoittajista tulee nyt mieleen lapsiin liittyen. Ensimmäisenä sukupuolisensitiivinen/sukupuolineutraali/mikälie kasvatusote. Kyllä vain, minunkin mielestäni on ihan yks ja hailee minkä värisiä vaatteita kukakin päälleen tai lapsensa päälle laittaa. Joissain tilanteissa koen kuitenkin sukupuolettoman kasvatuksen menneen hieman yli. Olen esimerkiksi kuullut, että moni äiti on pahoittanut mielensä, kun hänen pinkkiin/punaiseen/violettiin puettua yksveetä onkin sanottu tytöksi, vaikka lapsi on poika. Tai sama homma tyttöjen kohdalla. Lähtökohtaisestihan vauvat tai taaperot harvemmin näyttävät erityisesti kummankaan sukupuolen edustajalle. Tytöltä tai pojalta näyttäminen perustuu siis usein hiuksiin ja vaatteisiin. Olen siis itsekin huomannut tulleeni varovaiseksi. Mietin, uskallanko sanoa vaikkapa puistossa omille hoitolapsilleni esim. että "annapa pojan mennä ensin" tms. Hitto, entäs jos tuo ruskeassa talvihaalarissa tallusteleva nassikka onkin tyttö. Loukkaanko jonkun tunteita, jos ohimennen nimeän lapsen sukupuolen. Usein olenkin pyrkinyt sanomaan "anna toisen/kaverin mennä ensin".

Olen myös kuullut, että joidenkin mielestäni sananparret kuten "potra poika" ovat loukkaavia. Anteeksi nyt, mutta sanoilla "teille syntyi potra poika" tuskin tarkoitetaan sitä, että lapsi olisi jotenkin ronski ja äijämäinen. Kuinka pieni vastasyntynyt edes sitä voisi olla? Sen sijaan kyseessä lienee vain suomenkieleen vakiintunut ilmaus, jolla kuvataan tervettä ja hyvivoivaa lasta.

Ja vielä viimeisenä ja ehkä kaikkein hämmentävimpänä mielensäpahoittajat, jotka kokevat loukkaavana sen, jos raskaana oleva äiti toteaa "ei sillä sukupuolella niin väliä, kunhan vauva olisi terve". Ymmärrän toki, että lähtöajatuksena on se, että vammaiset lapset ovat yhtä tärkeitä ja rakkaita kuin terveetkin. Tottakai ovat. Mutta ei se minusta sulje pois sitä, että jokainen vanhempi saa toivoa lapsensa olevan terve. Samalla hän esittää toiveen siitä, että lapsella ei olisi kovia kipuja, hän saisi kasvaa ja oppia muiden lasten kanssa, hän ei joutuisi lapsuuessaan lääketieteellisiin toimienpiteisiin tai syömään runsaasti lääkkeitä. Onpa näissä sanoissa myös toive siitä, että lapsella olisi elämässään kaikki väylät avoinna. Turha lienee edes mainita suhtautumiseen siitä, jos joku erehtyy kertomaan kumpaa sukupuolta toivoisi tulevan lapsensa olevan.

Tässä nyt tällainen pieni avautuminen aiheesta, joka on ollut lähiaikoina mielen päällä. Kommentoikaa ihmeessä! Kuulisin mielelläni mitä mieltä te olette? Oletteko kohdanneet mielensäpahoittajia?

Tyttö vai poika? Kuva: Google

Rakkaudella,

 

Neilikki