Olen usein kuullut sanonnan "jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen". Näin varmasti useimmissa tapauksissa onkin. On lukuisia tapoja kasvattaa jälkeläisiään ja olla vanhempi. Oikeaa tapaa ei ole. Mutta vääriä tapoja sen sijaan on. Keväällä suorittamani harjoittelun ja sen jälkeisten sijaisuuksien myötä olen tutustunut erääseen paikkaan. Paikkaan, jossa olevien lasten olisin toivonut syntyvän jollekin muulle kuin omalle äidilleen.
Olen elävien esimerkkien kautta nähnyt, kuinka kaltoin kohdelluista ja vaille turvaa jääneistä pienistä ihmisitä kasvaa henkisesti pirstaloituneita, sairaita ja arvaamattomia sieluja. Olen nähnyt lapsia ja nuoria, joiden reitti yhteiskunnan ulkopuolelle, rikollisuuteen, päihteisiin ja vakaviin mielenterveysongelmiin on viitoitettu jo hyvin varhain. Olen nähnyt itkeviä äitejä, vihaavia vanhempia ja neuvottomia ammattilaisia. Olen kuullut vitut ja perkeleet, olen nähnyt raivon ja itsensä vahingoittamisen tuskan. Varhaiset hylkäämiskokemukset, yksinäisyys, turvattomuus, pelko, menetys, seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, liian suuri vastuu pienellä iällä. Olipa ongelma mikä tahansa, särö sielussa on syvä, eikä se ehkä umpeudu koskaan.
Olen kokenut lakipykälien haavoittuvuuden ja viranomaisten kädettömyyden. Olen saanut todistaa tilanteita, joissa lapsen uskollisuus omaa, huonoakin äitiä kohtaan voittaa lapsen oman edun ja mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. Olen myös nähnyt lapsia, joiden kasvattamiseen riittää voimat ainoastaan laitoksen henkilökunnalla, ei yhdelläkään äidillä tai isällä. Olen usein myös tuntenut tarvetta ottaa joku lapsista syliin ja viedä hänet turvaan. Olen halunnut suojella häntä kaikilta maailman pahuuksilta ja pitää hänestä huolen. Sitten olen taas muistanut ammattini ja rajallisuuteni. Oma tehtäväni on opettamisen ohella edustaa turvallista aikuista. Omalla olemisellani olen yrittänyt vakuuttaa, ettei maailma ole läpeensä paha. Maailmassa on myös ihmisiä, joihin voi luottaa, ja minä olen yksi heistä. Olet kokenut paljon pahaa. Jaksa vielä.
Tämän kaiken jälkeen olen varma, että joskus on olemassa se vielä parempi äiti. Vaikkei hän olisikaan oma, voi hän joissain tapauksissa olla se oikea kasvattaja ja huolehtija,
Rakkaudella,
Neilikki
Tollasessa paikassa työskentely ei taatusti ole helppoa, varsinkin kun siinä joutuu väistämättä huomaamaan sen, ettei itse voin tehdä kuin rajallisen määrän auttaakseen niitä ihmisiä, jotka sitä apua tarvitsisivat. On ihan äärettömän surullista, että tässäkin maassa on niin paljon lapsia ja nuoria, jotka ovat joutuneet kokemaan kotonaan vaikkapa juuri vanhempiensa toimesta aivan järkyttäviä asioita, jotka tulevat aina vaikuttamaan sen ihmisen elämään jollakin tasolla. Saa taas kerran olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että sain itse kasvaa turvallisessa ympäristössä rakastavien vanhempien ja sisarusten kanssa. Tollastakin pitää niin herkästi itsestäänselvyytenä, mutta tääkin postaus taas herätti muistuttamaan, ettei se todellakaan sitä ole.
VastaaPoistaKiitos kommentista :) Nimenomaan kyllä tuollaisten kohtaloiden näkeminen omin silmin saa tuntemaan kiitollisuutta omasta elämästä ja onnellisuudesta.
VastaaPoistaTodella hyvä kirjoitus! Tuli kyynel silmään. Minulla on itselläni pieni poika, ja hänen syntymänsä jälkeen on minun ollut todella vaikea edes lukea lehtijuttuja kaltoinkohdelluista ja kärsivistä lapsista. Haluan antaa lapselleni parhaan mahdollisen kodin, suojella häntä ja olla tukena ja läsnä. Itkettää, että kaikki pienet eivät saa vanhemmiltaan samaa Haluan sanoa, että teet upeaa työtä. Kiitos kirjoituksestasi!
VastaaPoistaVoi kiitos ihanasta kommentista <3 Nämä on kyllä raskaita asioita, ja varmasti oman lapsen kautta ne tuntuvat vieläkin raadollisemmilta.
VastaaPoista