En ole mikään järin kokenut seurustelija. En nyt sano, etteikö joku mies olisi elämässäni vilahtanut ennen nykyistä parisuhdettanikin, mutta kyllä vakavasta suhteesta voitiin puhua ensimmäisen kerran vasta tämän miehen kohdalla. Näin ollen voin sanoa, että nämä kolme vuotta ovat opettaneet minulle minusta itsestäni paljon. Olen oppinut millainen kumppani olen. Osa piirteistä on ollut jopa tunnistamattomia ja yllättäviä, eivätkä kaikki ainakaan ole kovin positiivisia.
1. Olen mustasukkainen turhasta
Tämä kohta pätee nimenomaan suhteemme alkuvaiheisiin. Nykyisin olen onneksi saanut hieman järkeä päähäni näissä asioissa. Tärkeimpänä tekijänä järkeisymiseeni lienee yksinkertaisesti se, että olemme puhuneet asioista paljon. Nyt tiedän, että minun ei enää tarvitse kokea alemmuuden tunnetta eksän tai opiskelukaverin vuoksi. Ja mikä mukavinta, nämä asiat eivät palaa mieleeni edes muutaman viinilasillisen jälkeen. Tosin ehkäpä hänen eksänsä nimen kuuleminen hiukkasen vihlaisee edelleen...
2. Rakastan olla palveltavana
Se vain on niin ihanaa kun joku (siis mieheni) tekee minulle aamupalan, hieroo hartioitani tai tuo kännykkäni toisesta huoneesta. Ehkpä olen tehnyt siitä itselleni hieman turhankin totutun tavan, että passuutan miestäni sen sijaan, että voisin ihan itse hakea villasukkani. Mutta toisaalta, tähänhän tarvitaan myös se toinen osapuoli, joka suostuu toteuttamaan toiveitani.
3. Rakkauden tunnustaminen ei ole minulle luontevaa
"Rakastan sua". Lieneekö se vaan suomalaisten jäyhää luonteenlaatua, mutta kyllä nuo sanat tulevat suustani melko harvoin. Alussa toki tuli puhuttua siirappisia enemmän, mutta suhteen edetessä hattara on kyllä jäänyt vähemmälle. Useimmin se sitten meneekin niin, että minun repliikikseni jää "mäkin sua".
4. En pidä anteeksipyytämisestä
Tämä nyt ei ehkä tullut täysin uutena tietona, mutta läheisen ihmissuhteen kautta tämäkin on korostunut. Minun tyylini riitojen suhteen olisi vain murjottaa aikansa ja sen jälkeen unohtaa. Mieheni kuitenkin pyytää anteeksi, kyselee vieläkö olen vihainen ja vaatii myös minulta anteeksipyyntöjä. Ja minähän sähäkkänä tyttönä hermostun taas uudelleen kun jo unohdettu riidanaihe palaa taas mieleeni... Luulen, että tässä asiassa tärkeässä roolissa ovat lapsuudessa perheeltä opitut tavat käsitellä asioita. Ja meidän tapamme nyt ovat aika erilaiset.
5. Olen hiukan läheisriippuvainen
En tykkää olla ainakaan öitä yksin kotona. Jos miehelläni on esimerkiksi viikonlopun mittainen reissu tiedossa, pakkaan mielummin kissat messiin ja lähden vanhempieni luo, kuin olen yksin kotona koko viikonlopun. Todella vaikea ajatella, että olen joskus asunut yksin. Niin ne vaan elämätilanteet muuttaa ihmistä.
Näitä lukiessa nyt tulee kyllä väistämättä mieleen, että olen aika kaamea akka :D Mutta kai minussa jotain hyvääkin löytyy, kun tuo kakslahkeinen on minua jo kolme vuotta katsellut ja häitäkin suunnittelee...
Rakkaudella,
Neilikki
Hauska postaus! Tunnistin monesta kohdasta itseni! =D
VastaaPoistaKiitos Lindiz! Mukava kuulla, etten ole ainoa, joka löytää itsestään näitä piirteitä :D
VastaaPoistaTunnustan kohdat 2, 4 ja 5! Kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen mua ei tosin enää juurikaan palvella. Tai sitten en vain enää huomaa sitä! :D Anteeksipyytäminen on vaikeaa, mutta me riidellään tosi harvoin ja harvoin tarvii myöskään pyydellä anteeksi. Senkin hoidan yleensä muilla keinoin kuin hokemalla anteeksi, laitan vaikka iltapalaa tai siivoan keittiön (mikä on mulle aivan mieletön voimainkoitos!).
VastaaPoistaOlen ehkä jollain tapaa myös läheisriippuvainen, mutta lasten myötä oon huomannut sen, että on aivan IHANAA olla yksin kotona. Meidän esikoinen on kuusivuotias ja olen ehkä kerran ollut yksin yötä kotona lasten syntymien jälkeen. Mies enemmänkin, koska minä tykkään reissata lasten kanssa, mutta se ei. Se reissaa sitten työporukalla pikkujouluja sun muita viihdelomia, ja minä oon lasten kanssa kotona. Niinä viikonloppuina itsellä on orpo olo, tarkistan ovet miljoonaan kertaan, ettei möröt pääse sisälle. Ja olen kuitenkin asunut yksin aika monta vuotta ennen kuin päädyttiin yhteen. Niin sitä tottuu!
Mustasukkainen en oikeastaan ole. Luotan tuohon mieheen ihan täysillä, enemmän kuin itseeni. Se on mun peruskallio, jonka voin aina uskoa pysyvän paikallaan, vaikka itse kaatuisin. :) Aiemmissa suhteissa olin mustasukkainen (osin ihan syystäkin), ja olen seurustellut sellaisen nuorenmiehen kanssa, joka ajoi puolen Suomen läpi arki-iltana vain, koska epäili mun asunnossa olevan toisen miehen. Opiskeltiin siis eri paikkakunnilla. Suhde päättyi aika pian tuon episodin jälkeen, koska mua epäiltiin kaikesta. Mustasukkaisuuden ei tokikaan tarvi aina olla noin sairasta :D Ehkä semmonen terve mustasukkaisuus on hyvästäkin. :)
Kiitos mukavan pitkästä kommentista Veera. Jännää nähdä miten meidänkin suhde varmasti muuttuu vielä kun aikaa kuluu ja ehkä mekin saadaan lapsia perheen jatkoksi.
VastaaPoistaJännä juttu tuo mustasukkaisuus. Itsekin luotan mieheeni, ja tiedän, että hän ei tekisi ikinä mitään. Mutta nimenomaan tuossa eksässä ärsyttää ehkä se, että mies on joskus rakastanut jotain muutakin kuin minua :D Naurettavaa, mutta näin asian näkisin. Nykyään eivät kyllä ole missään tekemisissä, joten ihan yksin oman pääni sisällä saan mustasukkailla :D